Minun sosiaalinen elämäni on täysin kuollutta. Siis perhettä lukuun ottamatta. Tämä kuulostaa niin epäkiitolliselta, kun monella ei ole sitäkään. Jatkan kuitenkin epäkiitollisella linjalla. Aikaisemmin olin yksinäinen, koska muutin toiselle paikkakunnalle ja vanhat (harvat) ystävät jäivät taakse. Seuraavaksi olin yksinäinen, kun aloitin opiskelun ja en vaan mitenkään sopinut joukkoon. Ei se johtunut siitä, että olisin ollut jotenkin erikoinen, kaukana siitä. Olin liian tylsä ja tavallinen, olin neuroottineen hermostunut ja aivan helvetin ahdistunut. Ja sitten siskoni sairastui. En tiedä johtuuko se terapiakäynneistäni vai ihan vaan yleisesti narsistisesta luonteestani, mutta minulle ihmissuhteet ovat on/off. On tarkoittaa sitä, että lärpätän kaiken mahdollisen ja lääkitykset päälle. Off sitä, että sanon päivää ja ehkä jotakin säästä. Mitään välimuotoa ei ole, enkä osaa kuunnella yhtään. Aviomiestäni ärsyttää varsinkin jälkimmäinen tai oikeastaan myös ensimmäinen. Saatan aloittaa loputtoman lapsuuusajan analysoinnin juuri ennen kuin on tarkoitus harrastaa seksiä. Hullua eikö?
Aktiivisesta opiskeluajasta jäi jäljelle kuitenkin yksi tosiystävä. Ei se jonka olisin toivonut jäävän siihen vierelle, jos suoraan sanotaan. Opiskeluaikana monet hänen piirteistään raivostuttivat minua, mutta nyt olen todella kiitollinen hänestä ja kummilapsestani (, jolla taisi olla juuri synttärit, hyvä minä). Esikoisen synnyttyä jäin kotiin ja olin yksinäinen pienessä kerrostalokaksiossamme. En kuitenkaan tehnyt juuri mitään tilanteen parantamiseksi. Esikoisen ollessa vielä vauva muutimme isompaan asuntoon, pois keskustasta ja asuinalueelle, jota voisi kuvailla värikkääksi. Puhuin kerran puhelimessa ja seurasin samalla ikkunasta, kun poliisi ajoi takaa autoa, joka lopulta pysähtyi, kuljettaja lähti juoksemaan poispäin ja kohta seurasi poliisi juosten perässä. Se olisi näyttänyt hyvältä youtubessa.
Nyt seinänaapurista löytyy samanhenkisiä ja ihania ihmisiä, mutta silti ahdistaa. Off toiminto on päällä melkein koko ajan satunnaista lipsumista lukuun ottamatta. Satunnaisen lipsumisen takia osa naapureista välttelee minua ja loput ovat etäisiä, koska en puhu heille. Varsinkaan miehille. Lähtökohtaisesti pelkään kaikkia miehiä, mutta se ei varsinaisesti kuulu tähän.
Minua ärsyttää, että olen niin vaniljaa vai miten se sanonta kuuluukaan. Pitäisi löytää jokin tasapaino, mutta tasapaino ei ole my cup of tee, kuten Wii kertoo. Miksi tämä on niin vaikeaa, onko se kaikista vaikeaa ja miksi sitten se näyttää joskus niin helpolta. Ainakin ulkoapäin. Paineita lisää se, että tämä meidän pihapiirimme on täynnä akateemisia tai muuten vain valistuneita ja superviisaita ihmisiä. Pitäisi olla sukupuolineutraali ja puhua kirjakieltä ja ilman kirosanoja. Juuri kukaan ei halua juoruta, vaan keskustellaan ydinvoimasta ja kolmannen maailman ongelmista. Kukaan täällä ei taatusti lue fanfiction.netistä pehmopornoa. Minä haluaisin meikata ja pukeutua pillifarkkuihin. Olenko minä sitten akateeminen pissis vai mitä helkkaria. Minä haluaisin juoda itseni aivan hirvittävään humalaan, mutta kenen kanssa? Ehkä elämä suojelee minua itseltäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti